AJATUKSIA ULKOMAILLE MUUTTAMISESTA

Tänne Kaliforniaan muuttamisen jälkeen minulta ollaan kysytty kolmea asiaa melko tasaiseen tahtiin. Onko koti-ikävä? Jännittikö lähteä? Oletko sopeutunut hyvin? 

En ole koskaan ollut mikään suuri koti-ikävöitsijä. Jotenkin olen aina pitänyt mielessä, että kotiin päästään kyllä takaisin. Muistan kuinka ala-aste ikäisenä vietin öitä kavereiden luona ja nukuin yöni hyvin ilman että olisi tullut perhettä ikävä. Sama pätee moniin leireihin, joilla vietin viikon kesästäni muutaman kesän ajan noin 11. ikävuodesta alkaen. Sinä kesänä kun täytin 15, vietin kuukauden Maltalla kielikurssilla ystäväni Annan kanssa (Anna olet ihana <3). 17-vuotiaana olin vajaan vuoden pois kotoa, kun lähdin vaihtoon tänne Losiin. Olen siis jotenkin tottunut olemaan pois vanhempieni ja sisaruksieni luota. Luulen, että matkustamisella, joka on meidän perheen yhteinen harrastus, on ollut iso vaikutus koti-ikävään ja sen käsittelyyn. Olen käynyt todella monessa eri maassa nuoreen ikääni verrattuna ja siksi luulenkin, että koti-ikävä ei koskaan edes tullut tutuksi. Kuulostaa vähän hullulta; eikös sillon juuri pitäisi tulla koti-ikävä jos on paljon poissa kotoa? Jotenkin minusta tuntuu, että kun niin monesti aina palasin kotiin matkoiltani, niin se vain juurtui päähän, että ei syytä murehtia, kotiin palataan, nauti lomasta.

Viime syksynä kun tänne pysyvästi muutin, olin varma, että koti-ikävä iskisi pahemman kerran. Ensimmäiset päivät Losissa menivät aika nopeasti. En tiedä johtuiko se koti-ikävästä vai ei, mutta tunsin olevani häkeltynyt ja aivan pihalla siitä mitä oli tapahtunut. Sitä oli niin vaikeaa kuvitella kun Suomessa vielä olin, että miltä se tulee tuntumaan asua pois perheensä luota, pysyvästi. Vaikka heidän seuraansa ikävöin joka päivä, onneksi kuitenkin on Skype, Whatsapp ja some, jotka tekevät elämästä paljon helpompaa. En pysty näkemään perhettäni joka kuukausi saatikka sitten joka viikonloppu, joten ne muutamat kerrat vuodessa kun näemme ovat kaikista odotetuimpia hetkiä. Välillä kuitenkin kun katselen kuvia ystävistäni ja perheestäni (otin ison pinon kuvia mukaani, jotka myöhemmin kehystin), niin kyllä siinä alan helposti kyynelehtimään. Ilon ja rakkauden kyyneleitä <3

No jännittikö minua lähteä? Todellakin! Vaihto-vuodestani johtuen tiesin jo miltä tuntuu asua ja käydä koulua täällä, joten se ei niinkään mietityttänyt. Eniten jännitti se, millaiseksi elämäni täällä muovautuisi. Vakuutukset, puhelinnumerot, osoitteet… Kaikki vaihtuivat nyt amerikkalaisiksi. Los Angeles tulisi nyt olemaan kotini. Ja tottakai jännitti myös muutto omaan kotiin. Se on yksi merkittävimmistä itsenäistymisen askeleista, jonka minä otin toiselle mantereelle asti. Omasta kodista huolehtiminen on aivan eri asia kuin omasta huoneesta huolehtiminen…

Vaikka tässä postauksessa kerroin kuinka Jenkit ja Suomi eroaa tietyissä asioissa aika paljon, en silti koe, että tämän maan kulttuuri olisi niin erilainen, että sopeutuminen olisi vaikeaa. Kun ihmiset puhuvat (Amerikkaan) sopeutumisen vaikeudesta, luulen heidän tarkoittavan koti-ikävää ja sen myötä tulevia asioita. Suomi ja Amerikka ovat molemmat sivistyneitä länsimaita, joten mitään muutoksia moraalissa tai ihmisoikeuksissa ei ole. Itselläni sopeutumis-vaihe jäi tapahtumatta, sillä olin jo kerran tänne sopeutunut vaihtoon tullessani. Tänä syksynä tänne muuttaessa tunsin jo osan tästä suurkaupungista ja minulla oli jo valmiiksi ihania ystäviä täällä, ystäviä, joista nyt on tullut perhe.


My thoughts about moving to another country

After moving to Los Angeles, people have consistently asked me three things. Do I feel home-sick? Was I nervous when I moved here? Was it easy to adjust to the life in L.A.?

First of all, I have never really felt homesick. Somehow I have just always kept the thought in the back of my mind that I will go home, sooner or later. I remember when I was in the elementary school and used to spent nights in my friends’ house. I slept well because I didn’t miss home. I guess this comfort with being in new places comes from traveling. Traveling around the world is a tradition in my family. And of course, I always knew that after spending two weeks in Thailand or three weeks in Rome, we would always go back home. I also spent many summer’s weeks in many camps when I was a preteen. When I turned 15, I spent a whole month in Malta – a small island between Europe and Africa – for a language course. That was the first time I spent a long time away from my family outside of Finland. My next big trip was in high school. I was an exchange student here in Los Angeles during my junior year. So I have been away from home many times in my life.

Last fall when I permanently moved to L.A., I was sure that I would be super homesick. The first few days I felt overwhelmed and I hadn’t realized what just had happened. It was so hard to imagine what it would feel like once I had left my family and moved to another continent permanently. Luckily, my life here has started perfectly. Although I miss my family, I’m so happy that we can text and Skype whenever we want to. I’m not able to see my family every month let alone every weekend, so every trip that will reunite us, is the best trip of my life. I took lots of pictures of my family and friends when I left Finland. Sometimes when I look at the pictures, I start sobbing. But they are always tears of happiness and love <3

What about being nervous? You bet I was! I wasn’t nervous about what it would feel like to live in L.A. since I already had the experience from my exchange year. I had to change my insurance, phone number, address… Changing everything that legitimately connected me to Finland was nerve-racking since that made me realize that this time it was for real. L.A. was now home. I didn’t know how my life would turn out here and that was the thing that made me nervous. And of course moving to my first apartment was stressful. Taking care of your home is totally different than taking care of your own room…

Even though I wrote in this post about how some differences between the U.S and Finland are quite significant, I don’t think adjusting will be hard. The way I see it, every time someone talks about struggling to adjust to a new (American) culture, I think they mean homesickness and everything that comes along with it. The actual adjusting isn’t all that difficult, especially because Finland and the U.S. share many of the same values and morals. So it’s not like I left Finland and moved to the Middle-East where, for instance, human rights mean nothing. I feel like I never had the “adjusting-phase” since I already experienced that when I came here for high-school. By the time I moved here (again), I already knew a bit about the city and had an amazing, loving network of friends, friends that have now become family.

Share:
Share

Leave a Reply